Aloitetaan lajin tunnusluvuista, jotta saadaan oikea kuvaa ja dataa mistä puhutaan, sen sijaan että horistaisiin kaunopuheisia ja paljon tasa-arvoisia tykkäyksiä kerääviä satupuheita.
Naisjääkiekkoilijoita on koko maailmassa yhteensä vähän yli 200 000, lukumäärä pitää sisällään kaikki rekisteröityneet pelaajat, ikään tai tasoon katsomatta. Lähes puolet koko maailman pelaajista tulee Kanadasta ja noin yksi kolmasosa tulee USA:sta. Kaksi maata edustaa siis yli 80% kaikista lajin harrastajista. Suomessa nais- ja tyttöpelaajia on noin 5000, Venäjällä ja Sveitsissä noin 2000 ja Kiinassa alle tuhat. Kun tähän lisätään muutaman tuhannen harrastajan Ruotsi ja Tshekki, on meillä käytännössä kasassa maat, jotka pelaavat MM- ja olympiamitaleista, ihan sama missä formaatissa kisat järjestetään. Tai jos ollaan vielä tarkempia, niin USA ja Kanada pelaavat kullasta ja kaikki muut lähinnä pronssista.
Naisten jääkiekkoa harrastaa Suomessa siis yhteensä saman verran pelaajia kuin Ilveksen jalkapallojaostolla on pelaajia. Laji on siis kärpäsen paskan kokoinen, näin Kummelia lainatakseni. Kummelia siksi, että Pasi Mustosen aivan liian pitkään jatkunut egoistinen näytös mm. maailman parhaan maalivahdin Noora Rädyn kustannuksella, ja sen aiheuttama sekasorto joukkueeseen on ollut ikävän todellista tosielämän Kummelia. Kun vielä samaan Kummeli-jengiin ovat ainakin osittain liittyneet milloin todella sekavia puhuva joukkueenjohto tai kaikesta tosikivaa tekevä tv-ryhmä, on tämä ainakin itselleni ollut paljon oikeaa Kummelia raskaampaa seurattavaa. Kaikki ne vuosia rakennetut ohuet viitteet ammattimaisuuteen ja edes pieni uskottavuus on vedetty kerralla kaikista vessoista alas lähes kaikkien alan toimijoiden ihan-tee-se-itse -toimenpiteenä.
Suljen tuosta Kummeli-jengistä pois pelaajat, heillä on huonoista pelisuorituksista huolimatta ryhti tallella, he kyllä ymmärtävät pelanneensa päin persettä. Samalla täytyy myös todeta, että iso osasyy päin persettä pelaamiseen löytyy siitä sekasorrosta, jonka päävalmentaja omalla käytöksellään aiheutti. Kun samaan aikaan vain muutaman johtavan pelaajan taso riittää parhaita vastaan, ollaan melko tekemättömässä paikassa. Yllättäen päävalmentajaksi joutuneen Juuso Toivolan heittäminen bussin alle tässä kohtaa on myös hivenen epäreilua, vaikkakin mediakommentit pelin jälkeen olivat täyttä tuubaa. Tässä kohtaa pitää kuitenkin olla hieman armollinen, Toivolan ei koskaan pitänyt joutua tuohon paikkaan tuossa tilanteessa. Kalervo Kummolan aikana päävalmentaja olisi saanut uudet kengät jo hyvissä ajoin ennen olympialaisia, nyt jostain syystä paskottiin housuihin vähän joka paikassa ja tässä on tulos.
Palataan hetkeksi takaisin lukuihin. Jos kysyt mikä naisjääkiekon potentiaali kohti ammattilaisuutta on Suomessa, kysy mikä on tankotanssin potentiaali kohti ammattilaisuutta Suomessa, molemmissa lajeissa on harrastajia se noin 5000. Vielä vertailun vuoksi kerrottakoon, että keppihevosilla ratsastusta harrastaa Suomessa jo yli 10000 lajiaktiivia, se on enemmän kuin kaikkien olympiapronssista taistelevien naisten jääkiekkomaiden harrastajamäärä yhteenlaskettuna. On siis melko perusteltua todeta naisten jääkiekon olympiapronssin olevan kenties yksi koko olympiahistorian helpoin mitali saavuttaa.
Jos taas kysyt mikä naisjääkiekon potentiaali kohti ammattilaisuutta on maailmalla, kysy mitkä ovat parhaat liigat ja joukkueet. Minä en osaa nimetä yhtäkään, en vaikka seuraan urheilua ammatikseni.
Naisten jääkiekko on saanut urheilulliseen tasoonsa nähden aivan liian isot apurahat sekä julkisuuden. Koko naisten jääkiekkomaajoukkue palkittiin 10 000 euron suuruisella vuosittaisella purahalla vuoden 2018 olympiapronssin jälkeen, saavutuksen, jonka mittasuhteet kerroin jo yllä. Tuo yli 200 000 euron vuosittaissumma on ollut yli neljännes koko talviurheilulle yhteensä jaettavista apurahoista. Sukupuoli on ollut ratkaiseva tekijä tätä tukea päätettäessä, vastaavan tason miesurheilijat eivät ole lähelläkään apurahaa ja maksavat itse harrastuksensa.
Onko tämä nyt sitten sitä oikeanlaista tasa-arvoa? Naisjääkiekon toiminnan kokonaistaso on hyvää harrastetasoa. Itselläni ei ole mitään naisjääkiekon tukemista vastaan, mutta tuo raha on ollut koko ajan pois huomattavasti paremmilta urheilijoilta, niin naisilta kuin miehiltäkin.
Kun urheilua tuetaan valtion rahoista tulisi aina yksi tärkeimmistä mittareista olla ROI (Sijoitetun pääoman tuottoaste). Mitä hyötyjä sijoitettu summa tarjoaa ja millä tavoin hyötyjä mitataan? Ammateilla, uusilla harrastajilla, liikkuvuuden lisäämisellä, kansan terveydellä? Mitaleilla tuoton mittaaminen on täysin kestämätöntä, naisten jääkiekon olympiamitalit eivät ole muuttaneet tai tuottaneet yhtään mitään.
Samalla on tärkeää ymmärtää mikä laji tarjoaa potentiaalisia reittejä kohti ammattilaisuutta, naisjääkiekko ei ole yksi näistä lajeista, kun taas esimerkiksi golf tai tennis ovat, samoin kuten vaikkapa jalkapallo, koripallo, lentopallo ja vaikkapa ampumahiihto. Kaikissa näissä lajeissa on tarjolla ammatteja ja erittäin potentiaalisia tulevaisuuden näkymiä, palkintorahoja, mediasopimuksia ja ennen kaikkea maksavaa yleisöä. Kyllä meidän lasten vanhempien tulee olla edes hieman perillä lastemme harrastusten mittasuhteista, kun heitä vuosikausia kuskaamme, kannustamme ja kustannamme. Ei voi tulla 16-vuotiaalle enää yllätyksenä, vanhemmista puhumattakaan, etteikö tämä 10 vuoden treeni ja lajihuippu tarjonnutkaan yhtään mitään tulevaisuuden näkymiä ja luistimet lyödään naulaan. Iskä hei, miks sä et tästä puhunut mitään?
Kaikesta huolimatta, naisten jääkiekkomaajoukkueessa on todella kovia urheilijoita, jotka ovat olleet ja ovat edelleen monin tavoin oman liian hyvän suoritustasonsa vankeja. Mainittakoon heistä nyt vaikka Jenni Hiirikoski, Susanna Tapani ja pois jätetty maailman paras maalivahti Noora Räty. He kaikki ansaitsisivat paljon parempaa kilpailua ja mahdollisuutta harjoittaa ammattia. Miksi näin ei sitten ole? Koska laji on aivan liian pieni ja kallis, koska suurimman osan taso on niin luokaton, ettei paraskaan taikuri pysty tuota väkisin kauniiseen lahjapaperiin kääritystä lahjattomasta sisällöstä mitään pitkäaikaista taikomaan. Yhden näytöksen pystyt myymään, kunnes temppu paljastuu.
Jos lajia halutaan oikeasti kehittää, se vaatii rehellisen kovaa analyysiä, josta jollekin voi tulla paha mieli. Mutta sellaista se ammattilaisurheilu on. Nyt tätä keskustelua ei käy kukaan missään, hyssytellään ja silitellään.
Tämä kirjoitukseni on niin lähellä tasa-arvoa kuin osaan olla. Olen hyvin huolissani tästä yleisestä suuntauksesta, jossa tasa-arvon tykkäysverhoon pukeutuneena kerrotaan jatkuvia epätosia ja itse asiassa lasketaan naisurheilun arvostusta sitä edes itse ymmärtämättä. Laitetaan kivoja naisurheilua tukevia kuvia someen ja yritetään kertoa muillekin omista muka hienoista arvoista, mutta ainuttakaan pääsylippua naisurheiluun ei ole koskaan ostettu. Totuuden puhuminen on paras tasa-arvoteko. Muun tavoin tilanteen selittely on itselleen ja ennen kaikkea nykyisille tytöille, tuleville naispelaajille valehtelua päin naamaa.
Aleksi Valavuori
